Kaksisuuntainen mielialahäiriö vaikuttaa seksuaalisuuden toteuttamiseen siinä missä elämän muihinkin aspekteihin. Vaikutuksia on sekä suoraa että välillistä sorttia, ja näinä päivinä olen tullut niistä tuskallisen tietoiseksi.
Koska minulla on pitkä historia eri diagnoosien ja lukemattomien lääkekokeilujen vihoviimeisissä viidakoissa, olen käyny lähtökohtaisesti hyvin lääkevastaiseksi. Kun muutama vuosi sitten diagnoosiksi asettui kaksisuuntainen, lääkäri sai kuitenkin vakuutetuksi, ettei pieleen menneissä pillerin pyörittelyissä oltu vain osattu huomioida kolikon molempia puolia. Suostuin kokeilemaan vielä yhtä lääkettä, joka sopikin sikäli hyvin, ettei siitä tuntunut olevan minkäänlaista haittaa pahaa makua lukuun ottamatta - ja sehän me tiedetään, etteivät hyvänmakuiset lääkkeet tehoa.
Ja niin vain porskutin useamman vuoden ilman ensimmäistäkään saikkua mielialan vuoksi. Ei tullut sitä kaikenrepivää pakokauhua, päättymätöntä itkua ja pyörryttävää painetta rinnassa. Mutta eipä ole tullut niitä huippukausiakaan. Minun maniani ovat suhteellisen lieviä, harvoin päädyn sellaiseen holtittomuuteen josta olisi suoranaista haittaa itselleni tai muille. Päinvastoin, silloin koen olevani elossa ja pystyväni mihin vain, eikä se aivan harhaista olekaan. Toki moni proggis jää lopulta kesken kun nousukiito taas taittuu, mutta ehdin ennen sitä saada paljon aikaiseksikin. Myös ihmissuhteista ja seksuaalisuudesta saan silloin eniten irti, kaikki yksinkertaisesti tuntuu voimallisemmin ja voimauttavammin. Ainut ongelma on, etten tahdo saada nukutuksi tyrehtymät innoltani, ja pitemmän päälle seuraa sitten alamäki ja uupuminen, kun kaikista niistä palloista ei saakaan enää kiinni jotka on tullut heittäneeksi ilmaan.
No. Joka tapauksessa viime syksynä totesin, että ei veikkoset tämä ole sitä elämää jota tahdon elää. Sitä nukkuvaa ja puolikuollutta tämä on, pirun passiivista ja velttoa. Virta riittää töihin ja arjen välttämättömyyksiin, ja sitten se kerta kaikkiaan loppuu. Te ette tiedä miten monia tunteja olen viettänyt vain istumalla ja puuduttamalla itseäni tv-sarjoilla, jotka olen jo moneen kertaan katsonut - mitä vain, mikä saa ajattelun loppumaan, koska en jaksa edes sitä. Ei vuosikausiin mitään henkilökohtaista omaa, ei inspiraatiota eikä innostusta. Siispä otin ja lopetin lääkityksen sen kummempia konsultoimatta ketään, ajatellen, että otan sen jumalten keinun helkkaristi mieluummin kuin samaa ympyrää junnaavan junaradan.
Nyt puolisen vuotta myöhemmin olen ollut kohta kokonaisen kuukauden saikulla. Tilanne eskaloitui uskomattoman nopeasti ilman suurempaa syytä: yhtäkkiä kontrastit mielialojen välillä olivat kovempia kuin koskaan, ja ahdistus sai jopa lievästi psykoottisia piirteitä. Olin itsestäni niin irti etteivät ajatukset tuntuneet omilta, kesken lauseen saatoin alkaa ihmetellä että mitä ihmettä minä oikein puhun, en minä tätä tarkoittanut. Yhä vieläkin tuntuu siltä, että minulta itseltäni on ihan turha kysyä mitä mulle kuuluu. Vaikka ahdistus onkin hellittänyt, en ole vielä hirveästi sen lähempänä saada itseäni taas kootuksi.
Häntä koipien välissä jouduin aloittamaan lääkityksen uudelleen. Lääkäri lupasi, että kunhan tasaava vaikutus on saavutettu, voidaan kokeilla rinnalle jotain aktivoivaa. Että jos sitä jaksamista sitten riittäisi muuhunkin kuin arjen suorittamiseen.
Välillä kyllä mietin sitä, miten kaikista ei vain ole eläjiksi. Että ehkä olen yksi niistä. Ei siis todellakaan mitään itsetuhoista taustalla tässä, ihan vain sitä etteivät kaikki koskaan vain saa otetta. Ei ilman kynsiä saa tartuttuu. En vielä tähän päivään asti ole onnistunut saamaan työtä, perhearkea ja itseni toteuttamista tasapainoon. Ja koska kaksi ensin mainittua on pakko priorisoida, minä häviän. Aivan todella häviän.
Jos mielenkiinto omaan itseen on lopahtanut, ei sitä liiemmin liikene muitakaan kohtaan. Onhan minulla joitain ihastuksia ja huippuhetkiä ollut viime vuosina, mutta kammottavan äkkiä ne ovat laimenneet. Loistavatkaan sessiot eivät ole kauaa jaksaneet janottaa kokemaan lisää, vaan palautuminen passiivisuuteen on lähtenyt liki samantien. "Olipa hyvä, ja tämä tästä tällä erää."
Ihastukset puolestaan kaatuvat yksinkertaisesti viitsimättömyyteen. Kotoa lähteminen yhtään mihinkään tuntuu täysin ylivoimaiselta muutenkin, saati jos siihen liittyy seksin mahdollisuus. Että pitäisi sheivata ja kattoa vähän mitkä alkkarit laittaa jalkaan, hyi helevetti mikä homma. Eikä sitä kehtaa ihan seinästä revästynä karvaperseenäkään mennä, joten antaapa sovinnolla olla.
Viime aikoina jopa seksi itsessään on alkanut tuntua ajatuksena vaivalloiselta. En vaan vittu jaksais sitä ainaista kullin lutkuttamista ja hikisenä vehtaamista, eikä kiinnosta kipukaan. Niin ikään ei ole minkäänlaista kaipuuta heittäytyä jonkun armoille ja alistua. No thanks, I'm good. Silloin tällöin tulee sentään runkatuksi, mutta sekin on suunnilleen yhtä kiihkeä toimenpide kuin hampaitten harjaaminen. Fantasioinnista ei ole puhettakaan, asian ajaa anaali kuin anaali mistä tahansa tuubista.
Huomautettakoon, etten usko lamaantuneen libidon johtuvan suoranaisesti tästä lääkityksestä. Mitään muutosta ei ollut huomattavissa sinä aikana kun olin lääkettä syömättä, eikä tämän tyyppisiä haittavaikutuksia ole raportoitu. Mutta välillisesti sitten toki, kun elämä käy liiankin tasaiseksi, eikä jaksa innostua seksuaalisuudesta sen enempää kuin mistään muustakaan. Viitsin vielä uskoa, että jos vain saisi enemmän energiaa ylipäätään, virkistyisi tämäkin elämän osa-alue.
Olisi totisesti suotavaa, sillä jos miettii niitä asioita jotka tekevät minusta minut, on seksuaalisuus yksi keskeisimmistä. Ehtymätön kiinnostus sen moninaisuudesta ja loputtomat mahdollisuudet viehättyä siitä, mitä toisen ihmisen kanssa voi löytää. Sekä siitä toisesta että itsestään.
Toinen asia jota itsestäni kaipaan, on kirjoittaminen. Minun tapauksessanihan se linkittyy vahvasti seksuaalisuuteen, ja vielä kolmanteen tekijään joka tekee elämisestä minulle merkityksellistä: vaikuttamiseen. Mulla on ollut aina valtava palo vaikuttaa asioihin, muuttaa niitä paremmaksi. Saada lukijan ajattelemaan ja oivaltamaan jotain itsestään tai ympäröivästä maailmasta. Taistella sitä kautta niitä asioita vastaan, jotka asettavat ihmiset eriarvoiseen asemaan, tai asettuvat esteeksi niiden ja jonkin tärkeän väliin. Valitettavasti seksuaalisuuteen liittyy yhteiskunnallisesti valtavan paljon parantamisen varaa, mutta mulle se on samalla innostavaa. Jotain minkä eteen tehdä parhaani, tietäen että se mun paras on parhaimmillaan pirun hyvää. Sellanen touhu tekee ihmeitä itsetunnolle.
Eli kun tämän kolminaisuuden saisi taas kasatuksi, asiat olisivat jo merkittävästi paremmalla tolalla. Omin voimin se ei yksinkertaisesti onnistu, joten olen kiusallisella tavalla sellaisen avun varassa johon en täysin pysty luottamaan. Kuulostaahan se hienolta, että voisi löytyä sellainen medikaalinen kombo, joka tasaisi pohjat pois ja toisi tilalle sitä oikeanlaista nostetta. Mutta mitkä ovat todennäköisyydet? Eikä se hetkessä käy vaikka jonkinlaista sukseeta saavutettaisiinkin, luultavasti on edessä taas monta karvasta katajan kaluamista ennen sitä.
Miten vain, on tässä sentään jonkinlaista yritystä pitkästä aikaa. Edelleen tuudittaudun tuntikausia päivässä MasterChef Australian lohdulliseen lämpöön ja merkityksettömyyteen, mutta sentään aktiivisesti tympii että teen niin. Kuten kaikessa muutoksessa, ensimmäinen askel on huomata että jokin on pielessä. Mulle ominainen toinen askel on suivaantua siitä, ja se on kuulkaa saatanallisen check tässä vaiheessa. Ei jumalauta voi olla tosi että tätä on elämä.
Ja tämän tekstin myötä olen kuitenkin kirjoittanut edes jotain, vaikka tuntuukin, että olen kait minä näistä samoista asioista jauhanut jo sen seittemän kertaa ennenkin. Ei tällä taatusti maailma miksikään muutu, mutta minä tunnun itselleni taas aavistuksen tutummalta.
Kommentit
Lähetä kommentti